Hallitusten kokoa pitäisi uskaltaa arvioida paljon nykyistä kriittisemmin. Suomessa on aivan liian monta hallitusta, joissa istuu liikaa ihmisiä ja joissa aivan liian harva tuntee todellisen vastuunsa. Erityisesti yhdistyksissä ja muissa yhteisöissä hallituksen koko tuntuu olevan asia, jota ei juuri koskaan kyseenalaisteta. Kun hallituksessa on ollut vuosikausia yhdeksän tai kymmenen jäsentä, ajatellaan helposti, että näin sen kuuluukin olla. Hallituspaikat jaetaan.Eri tahoille halutaan omat edustajansa ja lopputuloksena pöydän ympärillä istuu joukko ihmisiä, joiden osaamisesta, aktiivisuudesta tai todellisesta roolista ei ole aina selvää kuvaa.
Itsensäselvyys lienee kuitenkin se, että hallituksen tehtävä ei ole tarjota mahdollisimman monelle ihmiselle paikkaa. Hallituksen tehtävä on johtaa, valvoa ja kehittää organisaatiota.
Jos hallituksessa tarvitaan kymmenen ihmistä, olkoon niin. Mutta jos tehtävä voidaan hoitaa seitsemällä, miksi siellä istuisi kymmenen? Ja jos seitsemästä ihmisestä kaksi ei osallistu keskusteluun, ei valmistaudu kokouksiin eikä tuo pöytään mitään sellaista osaamista, jota muilla ei ole, pitää kysyä, miksi he ovat hallituksessa lainkaan.
Hallituksen koko ei ole itseisarvo. Se on johtamisen väline. Liian suuri hallitus voi tehdä päätöksenteosta hidasta, keskustelusta pinnallista ja vastuusta epämääräistä. Mitä useampi ihminen on vastuussa jostakin, sitä helpommin syntyy tilanne, jossa kukaan ei tunne olevansa henkilökohtaisesti vastuussa mistään. Kaikki ovat mukana, mutta kukaan ei oikein omista asiaa.
Tämä näkyy kokouksissa. Pieni joukko aktiivisia jäseniä on perehtynyt asioihin, keskustelee ja tekee ehdotuksia. Muut kuuntelevat. Sitten keskustellaan vielä vähän lisää, koska kaikille halutaan antaa mahdollisuus sanoa jotakin. Lopulta päätös tehdään, mutta alkuperäinen kysymys on saattanut jo kadota keskustelun alle. Kokous on ollut pitkä, mutta ei välttämättä tehokas. Puhetta on ollut paljon, mutta ajattelua liian vähän.
Suuri hallitus ei tietenkään ole automaattisesti huono. Jos organisaatio on suuri, toiminta monimuotoista ja hallitukselta edellytetään laajaa osaamista, tarvitaan myös riittävä määrä ihmisiä. Mutta silloin jokaiselle hallituksen jäsenelle pitää löytyä todellinen tehtävä ja perusteltu paikka. Pelkkä edustuksellisuus ei riitä. Ei myöskään se, että henkilö on tunnettu, arvostettu tai muuten mukava ihminen. Hallitukseen ei pitäisi valita ihmistä siksi, että hänelle halutaan antaa hallituspaikka. Hänet pitäisi valita siksi, että organisaatio tarvitsee juuri hänen osaamistaan, kokemustaan, näkemyksiään tai verkostojaan.
Erityisen ongelmalliseksi tilanne muuttuu silloin, kun hallituksesta tehdään eräänlainen pienoismalli koko organisaatiosta. Mukaan halutaan kaikkien mahdollisten ryhmien edustajat, jotta ketään ei loukattaisi ja kaikilla olisi oma äänensä. Lopputulos voi näyttää demokraattiselta, mutta se ei välttämättä ole hyvää hallintoa. Hallituksen jäsenen pitäisi kokouksessa edustaa koko organisaatiota, ei sitä taustaryhmää, jonka kautta hänet on hallitukseen valittu.
Hallituksen jäsenyys ei myöskään ole kunniatehtävä sanan kevyessä merkityksessä. Se on vastuutehtävä. Hallituksen jäsenellä on velvollisuus perehtyä asioihin, kysyä, haastaa, tehdä päätöksiä ja kantaa vastuu yhdessä muiden kanssa. Jos hallituksen jäsen tulee kokoukseen valmistautumatta, seuraa keskustelua sivusta ja hyväksyy lopulta sen, mitä aktiivisimmat jäsenet ehdottavat, hän ei täytä tehtäväänsä sillä tavalla kuin pitäisi.
Tässä kohtaa tullaan hallitusjäsenten valinnan ehkä vaikeimpaan kysymykseen: uskalletaanko hallitukseen valita myös ihmisiä, jotka ovat eri mieltä?
Hyvä hallitus ei ole joukko samanmielisiä ihmisiä. Jos kaikki ajattelevat asioista samalla tavalla, hallituksen keskustelu voi olla mukavaa, mutta se ei välttämättä ole kovin hyödyllistä. Hallituksen arvo syntyy usein juuri siitä, että joku kysyy epämukavan kysymyksen, kyseenalaistaa itsestään selvänä pidetyn asian tai näkee riskin, jota muut eivät ole huomanneet.
Siksi tarvitaan mieluummin muutama vahva ja aktiivinen hallituksen jäsen kuin suuri joukko passiivisia hyväksyjiä.
Tässä on myös puheenjohtajan suuri vastuu. Mitä suurempi hallitus on, sitä vaikeampaa keskustelua on johtaa. Hyvä puheenjohtaja ei kuitenkaan mittaa onnistumistaan sillä, että kaikki saavat mahdollisimman paljon puheaikaa. Puheenjohtajan tehtävä on varmistaa, että hallitus käyttää aikansa olennaisiin asioihin ja että päätöksenteon kannalta tarpeellinen keskustelu käydään. Jos kokous venyy jatkuvasti pitkäksi, kannattaa joskus katsoa peiliin ja kysyä, onko ongelma todella asioiden vaikeudessa vai hallituksen rakenteessa ja johtamisessa.
Ehkä hallitusten pitäisi ottaa tavaksi arvioida myös omaa kokoaan. Strategiaa arvioidaan, taloutta arvioidaan, toimintaa arvioidaan ja puheenjohtajaa arvioidaan, mutta hallituksen kokoonpanoon ei välttämättä kosketa vuosikausiin. Hallitus voisi kerran vuodessa kysyä itseltään kolme yksinkertaista kysymystä. Mitä osaamista meiltä puuttuu, mitä osaamista meillä on liikaa ja tarvitsemmeko todella näin monta hallituksen jäsentä?
Jos hallituksen jäsenmäärää vähennettäessä eikä kukaan pysty nimeämään menetettävää osaamista, tai kokemusta,on mahdollista, että hallitus on alun perin ollut liian suuri.
Hallitustyössä pitäisi päästä eroon ajatuksesta, että enemmän on aina enemmän. Enemmän jäseniä ei tarkoita enemmän osaamista. Enemmän puhetta ei tarkoita parempaa päätöksentekoa. Enemmän edustajia ei tarkoita parempaa hallintoa.
Joskus pienempi hallitus pystyy ajattelemaan suuremmin.
Sanoisinkin tämän niin, että monessa hallituksessa ei ole ongelmana jäsenten vähäinen määrä. Ongelma on se, että ihmisiä on liikaa ja vastuuta liian vähän.
Hyvä hallitus ei tarvitse monia tuoleja ja niille istujia. Se tarvitsee oikeat ihmiset oikeille tuoleille. Ihmiset, jotka ovat valmistautuneita, jotka uskaltavat kysyä, jotka osaavat kuunnella, jotka tuovat oman osaamisensa pöytään ja jotka ennen kaikkea ymmärtävät, että hallituspaikka ei ole palkinto vaan vastuullinen tehtävä.
Ehkä seuraavan kerran, kun hallitusta ollaan täydentämässä, kannattaisikin jättää kysymättä, kenelle paikka voitaisiin antaa. Parempi on kysyä, mitä osaamista, kokemusta tai verkostoja organisaatio tarvitsee ja kuka pystyy tuomaan sen hallitukseen?
Se muuttaa koko ajattelun lähtökohdan. Ja voi olla, että sen jälkeen hallitus onkin hieman pienempi - tai suurempi?
